Perfektionisti pyyhkii hyvin

Reaalikokeessa oli jäljellä reilu vartti kirjoitusaikaa.

Elettiin vuotta 1984. Tuohon aikaan uskonto, psykologia, historia, yhteiskuntaoppi, fysiikka, kemia, biologia ja maantiede niputettiin ylioppilastutkinnossa yhteen. Kun kokelas aamulla meni reaalikokeeseen, eteen annettiin kaikkien aineiden kysymykset. Niiden joukosta kirjoittaja valitsi enintään kymmenen tehtävää, joihin kuudessa tunnissa laati vastauksensa. Tavallisesti abiturientti valitsi tehtävät parin mieluisimman ja parhaiten valmistellun aineen tarjonnasta. Minulla nämä olivat uskonto ja psykologia.

Oli siis reilu vartti aikaa, ja minulla oli vain yhdeksän vastausta. Oli viisi uskonnon ja kolme psykologian esseevastausta sekä käsitteenmäärittelytehtävä boksin ulkopuolelta yhteiskuntaopista. Käsitteistä oli luvassa jättipotti muutaman minuutin työllä; oli pitänyt vain selittää lyhyesti kuusi termiä, ja olin säästänyt aikaa esseetehtäviä varten. Jouduin silti toteamaan, että ajankäyttö oli pettänyt.

Tutkailin jäljellä olevia uskonnon ja psykologian kysymyksiä. Tarjolla oli kiinnostava havaintopsykologian soveltamista ja luovuutta vaativa tehtävä, jossa kokelaan piti suunnitella liikenteeseen liittyvä psykologinen koe. Paniikkitunnelmasta huolimatta innostuin sen verran, että aloin kirjoittaa. Alkuun määrittelin termejä ja kuvailin tehtävää niin kuin nyt vastauksen alussa on tapana. Tekstiä oli reilusti kappaleen verran, ehkä kymmenkunta riviä.

Sitten katsoin salin suurta kelloa: viittä vaille kolme. Oli riittävästi aikaa ottaa pyyhekumi, pyyhkiä rivit huolellisesti pois, niputtaa paperit, kerätä eväsrasiat, nousta tuolilta ja kävellä valvojien luo.

Kotona kysyttiin, miten meni. No, yhdeksän ehdin kirjoittaa ja kymmenennen aloitin, mutta pyyhin pois. Puoliso pudisteli päätään, ei tuntunut ymmärtävän. Olisihan nyt ainakin yksi piste herunut hyvällä vastauksen alullakin. Siellä olisi rikkana rokassa, hämähäkkinä taikinassa.

Muuten hyvä idea, mutta tämä kokelas ei kirjoita yhden pisteen esseevastauksia.

En muista, oliko perfektionismin käsite rantautunut meille jo tuolloin. Sittemminhän siitä on tullut päivittäissanastoa, joka Wikipedian mukaan tarkoittaa "psykologiassa joko halua tehdä asiat mahdollisimman hyvin, tai uskomusta, että täydellisyyttä kuuluu tavoitella". Kuulostiko abiturientilta, joka jättää ylioppilaskokeessa yhden vastauksen palauttamatta? Ei oikein. Wikipedia jatkaa: "Perfektionismin patologiseen eli epäterveenä pidettyyn muotoon kuuluu uskomus, että mitään täydellisyyttä huonompaa ei voi hyväksyä." Alkaa poltella.

Jokapäiväistyneessä perfektionismipuheessa erotetaan toisistaan kaksi päämuotoa, rakentava ja neuroottinen. Nimitykset antavat osviittaa, kumpi niistä on mukavampi matkakumppani. Nyyti ry. on opiskelijoiden mielenterveyttä edistävä valtakunnallinen ja yleishyödyllinen yhdistys. Se on perustettu sinä vuonna kun pyyhin koevastaukseni alun Sodankylän lukion salissa.

Yhdistyksen kotisivuilla elämäntaitoa käsittelevien teemojen alla on otsikko "Perfektionismi uuvuttaa". Tekstissä kuvaillaan ensin rakentavaa perfektionismia:

Kun kyseessä on rakentava perfektionismi, kunnianhimosi, tavoitteesi ja normisi ovat kohtuullisia. Ne kannustavat sinua hyviin suorituksiin ja saat niiden saavuttamisesta tyydytystä. Koet olevasi arvokas ja hyvä myös ilman täydellisiä suorituksia.

Ja sitten kuvaillaan sitä toista:

Neuroottista perfektionismia luonnehtii ylettömän korkeat tavoitteet ja normit sekä suuri epäonnistumisen pelko. Sinun on vaikea hyväksyä keskeneräisyyttä tai kohtuullista suoritusta. Tuntuu, että voisit aina vain parantaa ja viilata suoritustasi, ja pienetkin virheet ja puutteet jäävät harmittamaan. Pelkäät tarttua haasteisiin epäonnistumisen pelossa, mikä johtaa helposti asioiden välttelemiseen. Et uskalla aloittaa, koska pelkäät epäonnistumista tai virheitä. Virheet ja epäonnistumiset tuntuvat heikkoudelta ja lisäävät arvottomuuden tunnettasi.

Tiedemaailmassa perfektionismi jaetaan teoreettisemmin ja tarkemmin kolmeen päätyyppiin. Kanadalaistutkijat Paul Hewitt ja Gordon Flett erottelevat itseen suuntautuvan, toisiin suuntautuvan ja sosiaalisesti määräytyvän perfektionismin.

Itseen suuntautuvassa perfektionismissa ihminen on ankara itselleen. Toisiin suuntautuvassa perfektionismissa vaatimuksia asetetaan toisille – ollaan kovia, osoitellaan virheitä ja arvostellaan. Sosiaalisesti määräytyvä perfektionismi juontuu ympäristön vaatimuksista, jotka voivat olla kuviteltuja tai todellisia. Ihminen kokee arvonsa määrittyvän sen perusteella, kuinka paljon muut arvostavat häntä. Hän ottaa muiden odotukset tosissaan ja pelkää tuottavansa pettymyksen, ellei täytä niitä.

Hewittin ja Flettin jako koskee ilmiötä, ei ihmisiä. Tuskin kukaan on yhden sortin perfektionisti, vaan meissä voi olla vaikka kaikkia piirteitä eri suhteissa. Minua vähän häiritsee se, kun ensimmäinen ja toinen tyyppi ovat suuntautuvia eli kertovat siitä, mihin perfektionistin korkeat vaatimukset kohdistuvat, kun taas kolmas on määräytyvä eli kertoo siitä, mikä noita korkeita vaatimuksia aiheuttaa.

Oudoksun mielessäni epäsymmetriaa.

Ettei vain olisi taas perfektionismi nostamassa päätään? Siis tuo keskimmäinen tyyppi, toisiin suuntautuva perfektionismi, joka arvostelee muiden suorituksia. Teen välirauhan asian kanssa, kun tajuan, että tuo listan epäsymmetrinen jäsen, sosiaalinen perfektionismi, näyttää nyt tässä hetkessä ja maailmassa olevan ajankohtaisin.

Johtavat tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota sosiaalisesti määräytyvän perfektionismin kasvuun. Thomas Curranin ja Andrew P. Hillin selvitys perfektionismin kasvusta vuosina 1989–2016 osoittaa, että täydellisyyden tavoittelu ei ainoastaan lisäänny, vaan se lisääntyy todella nopeasti. Erityisen huolestuttavana pidetään sitä, kuinka nopeasti kasvavat juuri ulkoapäin tulevat, siis nuo sosiaalisesti määräytyvät paineet. Pitäisi tähdätä aina vain parempaan.

Palaan lukion saliin pyyhekuminsa kanssa ähertävän abiturientin vierelle. Katseessani nostalginen hellyys yhdistyy siihen ymmärrykseen, mitä elämästä on tässä välissä kertynyt.

Siinäkö nuori neurootikko häivyttää epätäydellisyytensä jälkiä pyyhkimällä vastauspaperia tyhjäksi? Ei hän täydellisyyttä olisi vaatinut, kunhan edes neljän pisteen vastauksen olisi ehtinyt kirjoittaa. Onko hänen perfektionisminsa vastaus ympäristön vaateisiin? Tuskinpa ainakaan nyt.

Vastauksen onnettoman tyngän olisivat nähneet vain opettaja ja lautakunnan sensori, kun taas itse aiheutettu vajaus reaalikokeen pistesaldossa voisi viedä laudaturin sivu suun. Ei hän siinäkään muita mieti. Äiti ja isä tuskin ymmärtäisivät arvosanojen päälle, sisarukset eivät sitäkään vähää. Puoliso on tukevasti keskinkertaisuuden kannalla ja viihtyi aikanaan kokeessa pakolliset kolme tuntia.

Sisältä se tulee, ei ulkoa.

Onneksi ylioppilaskirjoitukset ovat yksin tekemisen juhlaa. Niin koko koulutaival on ollut, paitsi satunnaiset piristysruiskeiksi tarkoitetut ryhmätyöt. Perfektionistille harva asia on niin epämieluisa kuin ryhmätyö.

Ei, kyse ei ole siitä, että joutuu tekemään niin paljon itse. Saisikin tehdä! Mutta kas, se toisiin suuntautuva perfektionismi oireilee lievimmilläänkin niin, että on tuskallista hyväksyä keskinkertaisia ratkaisuja ja heikkoa viimeistelyä. Jättäisi oman nimensä pois posterin alareunasta, jos kehtaisi. Jo kauan sitä ennen olisi tehnyt mieli järjestää kunnollinen suunnittelusessio, sopia kokonaisuudesta, jakaa työt myös kotihommiksi, sommitella esitys kartongille kunnolla ja miettiä yhteensopivat tussit. Vaan ei, se meni ennen kuin alkoikaan.

Tämän sortin perfektionisti yrittää vain silloin, kun arvioi mahdollisuutensa riittävän hyviksi. Hän osallistuu yhteislauluun vain, jos tietää pysyvänsä äänessä. Osallistuu kilpailun vain, jos arvelee pärjäävänsä. Jättää koevastauksen arvioitavaksi vain, jos se yltää hänen itse itselleen asettamalle tasolle. "Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista." Pihlajanmarjoiksi käyvät ne tehtävät, joita perfektionisti ei kunnolla osaa, ja ne taidot, joita hän ei hyvin hallitse.

Tämän sortin perfektionisti välttelee viimeiseen asti joutumasta siihen, että häntä luullaan taitamattomammaksi tai tyhmemmäksi kuin hän on. Siksi on mahdotonta kirjoittaa vain muutama rivi asiasta, josta pystyisi kirjoittamaan konseptin.

Ylioppilastutkinnon konseptipaperille ei tuohon aikaan kirjoitettu, että sori, aika loppui, olisin kyllä osannut. Nyttemmin, kun estot ovat menneet pois muodista, luulisi kokelaiden sellaistakin tekevän. Oppilaat ovat alakoulusta lähtien paremmin virittäytyneitä esittämään henkilökohtaisia toiveitaan ja vetoamaan tilannekohtaisiin esteisiin. Osa kehittyy inhimillisyyteen vetoavassa viestinnässä mestaritasolle.

Opetin muuan vuosi sitten yläkoululaisia. Eräs ysiluokkalainen piirsi kirjallisuushistoriajakson koepaperinsa hankalimman kysymyksen päälle sen mallisen porsaan minkä tekstin piilottaminen vaati, väritti possunsa huolellisesti ja kirjoitti viereen: "Possu oli tiellä en nähy kysymystä." Hänkin pyyhki, mutta ei omaa vastaustaan vaan opettajan kysymyksen.

Perfektionisti tuskin uskaltaisi pyyhkiä kysymystä näkymättömiin. Jo aloitetun vastauksen pyyhkimiseen on vielä ainakin yksi syy. Jättämällä typerän tyngän näkyviin kokelas tulisi tunnustaneeksi sen nolon tosiasian, että ajanhallinta on pettänyt. Nolojen tosiasioiden tunnustaminen ei ole perfektionistin lempilaji. Thomas Curran sanoo: "Perfektionismi on oman epätäydellisyyden peittelyä."

Elämässä riittää epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä. Perfektionistin keskeneräisyys piiloutuu katalasti, koska työn jälki tuppaa olemaan kelvollista – totta ihmeessä, sellaisella asenteella. Kaikkea ei voi kuitenkaan hallita. Myös perfektionisti löytää itsensä hetkistä, joissa ei asioita voi viedä loppuun vaan ihmisen osaksi jää keskeneräisyyden sietäminen.

Perfektionismin tutkijat ovat näinä aikoina eniten huolissaan murehtimisesta. He ovat huomanneet, että yhä useampi unohtaa pysähtyä ja nauttia loppuun saamistaan projekteista. Iloitsemisen sijaan murehdimme seuraavaa askelta tai tavoitetta. Juuri murehtiminen voi johtaa isoihin ongelmiin.

Tiedemaailmassa vallitsee laaja konsensus siitä, että perfektionismissa yhdistyvät aina nämä kaksi: ylettömän kovat tavoitteet ja raskas huoli suoriutumisesta. Jos huolia ei ole, kyse ei ole perfektionismista vaan tavoitteellisuudesta. Tämä alkaa kuulostaa siltä, mistä Nyyti ry. puhuu sivuillaan rakentavana perfektionismina. Tieteessä perfektionismista ei kuitenkaan puhuta rakentavana, vaan käsitteellä pyritään kuvaamaan vain haitallista ilmiötä.

Curranin mukaan kunnianhimo ja parhaaseen lopputulokseen pyrkiminen ovat hyviä asioita. Ero varsinaiseen perfektionismiin löytyy ihmisarvon säilymisestä. Terveellä tavalla kunnianhimoisen päässä oma arvo ihmisenä ei synny onnistumisesta eikä horju epäonnistumisen hetkellä.

Viimeistään nyt huomaan käyttäneeni tekstissä perfektionisti-sanaa yhtä huolettomasti ja yhtä laajassa merkityksessä kuin se tässä psykologisen arkipuheen täyttämässä ajassa tapahtuu.

Perfekti on loppuun saattamisen aikamuoto: olen tehnyt, olen kirjoittanut, työ on tehty. Vanhastaan perfektiä kutsuttiin suomessa päättymäksi. Jos näyttää, että kunnolliseen päättymään ei päästä, perfektionisti luovuttaa.

Olisinhan minäkin kirjoittanut mielelläni hyvän psykologian ylioppilaskoevastauksen, suunnitellut sen kokeen, joka piti mittaaman koehenkilöiden havaintoja liikenteessä. Kun äkkäsin, että pian olisin joutunut toteamaan imperfektissä, että kirjoitinpa hiukkasen vastausta, enkä olisi voinut sanoa, että olen kirjoittanut vastauksen, jätin työn sikseen ja peruutin lähtöruutuun. Perfektionistille imperfekti ei ole mieluisa aikamuoto.

Suomessa keskeneräisyyttä ja valmiiksi tulemista ilmaistaan tarkimmin objektilla, ei verbillä. Kirjoitinko vastauksen vai vastausta? Latinan imperfectus kantaa kyllä merkitystä 'epätäydellinen', jolla viitataan siihen, ettei tekoa ole saatettu päätökseen. Suomen kielessä objekti voi kuitenkin todistaa toista.

Meillä menneen ajan aikamuodot eroavat siinä, mitä hetkeä vasten asiaa katsotaan. Imperfekti kertoo usein tietystä hetkestä, joka on jo päättynyt. Ajattelemme tuota hetkeä. Kirjoitin vastausta. Keräsin paperit. Perfektissä ajattelemme sitä, miten tuo mennyt tapahtuma vaikuttaa nykyhetkessä. Olen kirjoittanut vastauksen (ja se on nyt valmis). Olen kerännyt paperit (eikä niitä tarvitse enää kerätä). Olipa itse asia tullut loppuun tehdyksi tai jäänyt keskeneräiseksi, perfektillä kerromme, että menneen tapahtuman seuraamukset edelleen näkyvät.

Latinan perfectus on 'täydellinen'. Kun suomalaisten kielenkannat ovat irronneet pikkupuheeseen ja mielet taipuneet etelämaalaiseen kehumiseen, indoeurooppalainen perfect tuntuu luontuvan siihen mukavammin kuin suomalainen vastineensa. Peukalo ja etusormi vielä yhteen ympyräksi, ja se on siinä.

Kirjoitan tekstiä Espanjassa. Kun täällä kaupan korttilaite häiriön jälkeen saadaan toimimaan ja maksu onnistumaan, myyjä huudahtaa: "Perfecto!" Kun ravintolassa ruuat on tilattu, tarjoilija kehuu valintoja: "Perfecto!" Ja kun ne on kehuttu ja lasku maksettu, tarjoilija kuittaa taas: "Perfecto!" Sen siunaaman hetken, ne muutamat sekunnit, perfektionistillakin on kaikki hyvin.  

Pyyhekumi, tuo delete-näppäimen esiäiti, on perfektionistille tärkeä. On niin paljon korjattavaa ja viimeisteltävää. Kouluaikoina kumit kuluivat nopeasti eikä niihin ehtinyt kiintyä. Digiaikana pyyhekumin käyttömahdollisuudet ovat huvenneet niin, että yksi kumi kestää vuosia.

Olen kantanut toistakymmentä vuotta mukanani mustaa pyyhekumia, jonka ostin Istanbulista Hagia Sofian museokaupasta. Kumissa konkreettistuu ja kiteytyy bysanttilaisen arkkitehtuurin mestariteoksen osa suurten pois pyyhkimisten näyttämönä. Hagia Sofian 1500-vuotinen menneisyys etsii vertaistaan käyttötarkoituksen muutosten historiassa.

Ensimmäiset yhdeksän vuosisataa Hagia Sofia toimi ortodoksi-, sitten katolisena ja taas ortodoksikirkkona. Turkkilaiset tekivät siitä moskeijan heti, kun olivat vallanneet Kontantinopolin 1453. Vuodet 1934–2020 rakennus toimi museona, kunnes 2020 Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan palautti sen moskeijaksi.

Islam ei hyväksy ihmisen kuvia moskeijan seinille. Kristillisiä mosaiikkeja on peitetty kalkkimaalilla, moskeijakauden jälkeen taas paljastettu ja puhdistettu. Nyt mosaiikkeja peitetään modernimmin ja ketterämmin verhoilla ja laservaloilla. Minkä yksi tarkoitti pyhäksi ja pysyväksi, toinen pyyhkii näkyviltä. Jos jotain luultiin ikuiseksi, siinä erehdyttiin – monta kertaa.

Tutkijat ovat havainneet, että suhteellisuudentaju karkottaa perfektionistin huolia. Asiat saavat mittasuhteita, kun syntyy ymmärrys isommasta kuvasta, asioiden riippuvuuksista ja kokonaisuuksista. Tämä ymmärrys tuntuu viihtyvän erityisen hyvin siellä, missä tunnetaan maailman ja ihmiskunnan vaiheita. Historiankirjoituksen äärellä tajuamme, että moni varma tieto olikin vain luulo, jonka aika korjasi. Hagia Sofian historia näyttää, että suurimmankin rakennelman on pystyttävä tarkistamaan itsensä, ottamaan vastaan uutta ja luopumaan siitä mikä oli.

Kumi alkaa jo murentua, vaivoin näkyy mustan kumin kyljestä punainen teksti Errare humanum est. Erehtyminen on inhimillistä, latinan lentävä lause rohkaisee erehtyjää, kun tämä ottaa kumin käteensä ja alkaa hinkata. Usein hinkkaajalla on jo mielessään uusi jälki virheellisen tilalle.

Perfektionistista ei voi olla varma; ehkä hän huomasi, että nyt ei ole oikea aika kirjoittaa, ja pyyhkii lyijyn pois. Hyvin pyyhkii, ei siinä mitään.

LÄHTEET

Löytömäki, S. 2022. Aihetta huoleen. Helsingin Sanomat 21.9. < https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000009039715.html

Perfektionismi uuvuttaa. Nyyti ry. < https://www.nyyti.fi/opiskelijoille/opi-elamantaitoa/uupumus-2/perfektionismi-uuvuttaa

Sipilä, A. 2023. Vapaaksi perfektionismin ansasta. HS Visio 15.6. < https://www.hs.fi/visio/art-2000009623784.html

Kuvat ovat peräisin vapaasta kuvapankista osoitteesta https://pixabay.com/fi/.