Kopion kopion kopioita

"Ensimmäinen vuosi on rankka, sitten helpottaa", sanottiin ja sanotaan.

Olihan siellä tungosta, opettajan alkumetreillä: työn säädökset, uuden koulun tavat ja käytännöt, oppimateriaalin valinta ja sisäänajo, oppituntien rakentaminen, häiriöiden hoito, kodit ja koukerot. Uudet kasvot ja nimet aina opehuoneen kollegoista viimeisen opetusryhmän takarivin nurkkaan saakka.

Se, kun yritti ottaa selvää ja arvuutella kaikkien yhteisiä ja kunkin erityisiä tarpeita. Sekin, kun arvioinnin vastuu venytti mietteitä iltoihin, joskus öihinkin.

En kummeksu niitä tunnollisia opettajia, jotka alaa kokeiltuaan irrottavat avaimet kaulanauhastaan ja sulkevat koulun oven perässään viimeisen kerran. Toivoisin silti, että pelkän alku-uuvahduksen takia kukaan ei lähtisi.

Sisäänajon jälkeen työ ihan oikeasti luistaa joiltakin osin omalla painollaan, ja joka päivä sitä saa tehdä hiukan eilistä tukevampaa selkänojaa vasten. Työkuorman hellittäessä raskaasta kutsumuksesta voi kuin voikin sukeutua rakas kutsumus.

Siirrytään konkretiaan. Mitä jos vaalisi opetusmateriaaliin sellaista suhdetta, että sama kirja, harjoitus, video, laulu, leikki ja peli tuntuu yhä vain käypäiseltä pidemmänkin huikosen? Kylillä tiedetään muutenkin, että siellä ne opettajat pyörittävät kahvinjuontinsa lomassa samoja Urho Kekkosen aikaisia kalvojaan. Imagotappion vaara ei ole suuri.

Minua on vaihtelunhalu riivannut niin paljon, että materiaalityö on jatkunut läpi opettajavuosien. Onnekseni olen saanut myös kiintyä joihinkin oppimateriaaleihin ja päässyt välillä kattamaan oppimisen pöytään tuttuja luottoruokia.

Kopiokoneen ääressä on voinut mieleen juolahtaa, pitäisikö originaalien vanhojen päiväysten päälle sivellä korjauslakkaa ennen kopiointia. Näyttäisivät tuoreemmilta.

Sitten muistan, että opiskelija saa eteensä opettajan luottoruokaa yleensä vain kerran riippumatta siitä, kuinka monesti opettaja sitä tarjoilee. Kunhan tarjoilija ei kyllästy, kaikki on hyvin. 

Kun olin lukenut Helsingin Sanomista 1.12.2010 Johanna Korhosen kolumnin Naisten tuhoamisesta, tajusin löytäneeni timantin argumentointikeinojen opetukseen. Suomeksi argumentointi tarkoittaa sitä, että puhuja tai kirjoittaja perustelee sanomaansa kielen keinoilla.

Perustelukeinoja tarvitsee ainakin se, joka haluaa vakuuttaa kuulijansa tai lukijansa oman viestinsä pätevyydestä. Ilman laadukasta argumentointia keskustelu tuppaa jumiutumaan hyödyttömään juupas–eipäs-jankutukseen.

Argumentoinnin taidot auttavat meitä myös tulkitsemaan ja arvioimaan sitä, mitä muut meille pyrkivät vakuuttamaan. Kyse on lopulta lukutaidosta, kaikille tärkeästä kansalaistaidosta.

Jo Korhosen kolumnin otsikko on tekstitaitojen opettajalle lahja: Naisten tuhoamisesta. Ei ole vaikea saada opiskelijoita lainaamaan silmiään sen alla olevalle. – Kursivoin koko tekstin alle alkuperäisessä järjestyksessä.

Korhonen aloittaa esimerkkitapauksilla:

Kerron naisten elämästä nyt, tänä vuonna, tässä maailmassa: Thaimaalaiseen bordelliin kaapattujen tyttöjen tahto nujerretaan pakottamalla nämä syömään ulostetta. Aids-potilaat ostavat ja raiskaavat eteläafrikkalaisia tyttölapsia, koska uskovat näin paranevansa. Etiopiassa edelleen yleinen vaimonhankintatapa on, että mies raiskaa havittelemansa naisen, koska häväistyn on pakko naida raiskaajansa. Eteläaasialainen mies heittää rukkaset saatuaan rangaistukseksi naisen kasvoille happoa, joka syövyttää ihon ja kasvoluut ja usein vie myös näön.

Kenialainen naispoliitikko käyttää useita sukkahousuja päällekkäin, koska raiskaus on tavallinen poliittinen ase ja sukkahousut antavat hetken lisäaikaa huutaa apua. Irakissa noin tuhat miestä osallistui seitsemäntoistavuotiaan tytön kunniamurhaan, koska tytön epäiltiin rakastelleen poikaystävänsä kanssa. Se oli syy murskata tytön pää betonimurikoilla.

Esimerkkien voima on induktiivisessa päättelyssä. Se on päättelyä, jossa yksittäisestä tapauksesta luodaan yleisempi totuus.

Yksikin tapaus voi riittää joskus vakuuttamaan, että asialla on yleisempää merkitystä. Korhonen ei tyydy yhteen vaan vyöryttää lukijan eteen kuusi esimerkkiä Aasiasta, Afrikasta ja Lähi-idästä. Esimerkeistä kasvaa lukijan silmiin karu näky. Yksittäisistä tapauksista muodostuu maisema, joka näyttää asiaintilan laajana, monimuotoisena ja merkityksellisenä.

Esimerkkitapausten jälkeen Korhonen esittää numeerisen faktan:

Maailmasta puuttuu nyt noin 100 000 000 naista.

Sata miljoonaa kuulostaa isolta, vaikka sen kirjoittaisi kirjaimin. Numeroilmauksen kahdeksan nollaa havainnollistavat määrää kenties vielä tehokkaammin.

Jotta fakta olisi uskottava, kirjoittaja avaa luvun takaa löytyviä syy-seuraus-suhteita:

Heidät on joko estetty syntymästä tai saatettu kuolemaan: Heitä on vauvoina hoidettu huonosti, heidän ruokansa on tyttöiässä annettu toisille, heitä ei ole viety lääkäriin, he ovat menehtyneet tarpeettomasti synnytyksessä tai kohdanneet pakkoprostituoidun surkean kuoleman väkivaltaan tai aidsiin.

Abortointi, vastasyntyneen laiminlyönti, nälkä, lääkärihoidon puute, synnytyskuolemat, prostituutio, väkivalta ja aids yhdessä selittävät häkellyttävää lukua. Tekstissä Korhonen on purkanut abstraktioita puhuttelevampaan muotoon. Hän ei kirjoita steriilisti abortoinnista vaan sanoo suoraan, että tyttöjä estetään syntymästä.

Seuraavassa kappaleessa kirjoittaja havainnollistaa tuhon suuruusluokkaa hakemalla vertailukohdan historiasta:

Maailmassa on viidenkymmenen viime vuoden aikana kuollut naisia ja tyttöjä sukupuolensa takia enemmän kuin miehiä 1900-luvun kaikissa sodissa yhteensä. Meneillään on naisten ja tyttöjen joukkotuhonta.

Viittaus sotaan valmistaa maaperää pysäyttävälle sanalle joukkotuhonta. Viimeistään tässä vaiheessa lukija ymmärtää, että Korhonen ei kirjoita onnettomista sattumuksista tai luonnonvoimista. Hän esittää toiminnan tarkoituksellisena.

Sitten toimittaja Korhonen kohdistaa kriittisen ja sarkastisenkin katseensa omaan ammattikuntaansa. 

Me journalistit laadimme silloin tällöin tästä kaikesta jutun tai pari. Useimpina päivinä emme muista koko asiaa. Kun jossain vangitaan tunnettu toisinajattelija, topakoidumme ja kirjoitamme hienon kolumnin sananvapaudesta. Kun satatuhatta tyttöä kaapataan bordelleihin, pidämme ilmiötä valitettavana, mutta minkäs sille voi, semmoinen maailma on.

Kolumni on siis esitellyt ongelman ja antanut sille nimen naisten ja tyttöjen joukkotuhonta. Sitten se on lähtenyt tutkimaan, miten tilannetta voitaisiin kohentaa. On ensimmäisen toiveikkaan virkkeen vuoro:  

Jotkut meistä pystyvät parempaan.  

Tämän jälkeen Korhonen paljastaa innoittajansa ja tietolähteensä:

Luen amerikkalaisten toimittajien Nicholas Kristofin ja Sheryl Wudunnin kirjaa Puolikas taivasta, ja kurkkuani kuristaa.

Kirjoittaja vetoaa lukijan tunteisiin kertomalla havainnostaan ja fyysisestä tuntemuksestaan. Hän kuvailee teosta ja sen tärkeintä viestiä: 

Kirjoittajat raportoivat meneillään olevaa joukkotuhoa asiallisesti. Heidän mielestään naisten ja tyttöjen tuhoamisen lopettaminen on vuosisatamme suurin kysymys. He toivovat maailman heräävän.

Lukija huomaa, että Puolikas taivasta on vaikuttanut kolumnistiin syvästi. Kirjasta sekä sen kirjoittajista Kristofista ja Wudunnista tulee kolumnin asiantuntija-auktoriteetteja.

Moraaliseksi auktoriteetiksi Korhonen nostaa koko maailman tunteman intialaisen yhteiskunnallisen johtajan, joka pui rauhan, rakkauden, väkivallattomuuden ja kastittomien oikeuksien puolesta. Tunnetulla sitaatilla vedotaan suoraan lukijaan: 

"Sinun on oltava se muutos, jonka haluat maailmassa tapahtuvan", sanoi Mahatma Gandhi.

Kirjoittaja näyttää luottavan lukijan tahtotilaan. Hän pyrkii vetoamaan kolumnissaan enää toiminnan puolesta havahduttamalla asiaan faktoin, syy-seuraus-suhtein, päätelmin, havainnoin, tuntein ja auktoriteetein, kuten edellä on nähty.

Luottamus lukijoiden jakamaan arvomaailmaan näkyy siinä, että osa argumentoinnin keinoista saa jäädä käyttämättä. Opiskelijoiden kanssa tutkimme myös tätä.

Kolumnissa ei erikseen vedota tarpeisiin – ei ongelman ratkaisemisen tarpeisiin, ei tyttöjen ja naisten tarpeisiin, ei maailman tarpeisiin. Siitä ei löydy myöskään enemmistöperustelua eli vaikkapa muistutusta siitä, että enemmistö Helsingin Sanomien lukijoista toivoo maailman olevan turvallinen paikka myös tytöille ja naisille. Kirjoittaja ei liioin kysele uskomustemme tai moraalimme perään – paitsi että koko teksti on pohjimmiltaan herättelyä moraalin mukaiseen toimintaan. Lukijoiden moraalia sinänsä kirjoittaja ei kuitenkaan epäile.

Itsestään selvänä pidettyyn ei tarvitse erikseen vedota. Argumentoinnin taitoihin kuuluu myös ymmärtää, mitä keinoja kulloinkin on viisasta käyttää.

Lukijoidensa tahtotilaan kirjoittaja siis luottaa, mutta tekoihin ryhtymisen hän katsoo kaipaavan herättelyä ja rohkaisua. Kolumni päättyy retoriseen kysymykseen: 

Yhdysvallat pystyi lopettamaan orjuuden, Eurooppa pystyi heräämään ympäristöongelmiin. Pystyisimmekö pelastamaan naiset?

Korhonen pohjustaa ajatusta naisten pelastamisesta nostamalla ensin esiin maailman kaksi suurta saavutusta – orjuuden lopettamisen ja ympäristöongelmiin heräämisen. Näin hän asemoi ihmiskunnan kykeneväksi merkittäviinkin muutoksiin.

Lopun ajatuskulku tukeutuu deduktiiviseen päättelyyn. Kun induktiivisessa päättelyssä yksittäisistä tapauksista johdetaan yleinen periaate, deduktiivisessa päättelyssä toimitaan toiseen suuntaan eli yleistyksestä tehdään yksittäistapausta koskeva päätelmä. Jos ihminen on kuolevainen ja Liisa on ihminen, myös Liisa on kuolevainen. – Ja jos maailma pystyi orjuuden lopettamisen ja ympäristöongelmiin heräämisen kaltaisiin suuriin urotöihin, sen olettaisi pystyvän tekemään suuria myös naisten hyväksi, päättelee Korhonen.  

Naisten tuhoamisesta on jo vuosikaudet havainnollistanut opiskelijoilleni argumentoinnin keinoja. Joskus olemme opiskelleet ensin teoriaa ja sitten tutustuneet tekstiin, toisinaan toisin päin.

Varsinaisessa tehtävässään kolumni toimii aina hyvin. Se on lyhyehkö ja helppolukuinen. Tavoite on kirkas ja näkyy selvästi. Konkretiaa on paljon.

Sukupuolensa takia kuolleiden naisten ja tyttöjen rinnastus sodissa kuolleisiin sotilaisiin havainnollistaa asioiden mittaluokkaa. Samalla se muistuttaa, että kärsimys ja tuho eivät koske vain naisia. Yhä kuollaan niin luoteihin kuin kaltoinkohteluun.

Tekstin numerofakta käy ajan myötä yhä epätarkemmaksi. En ole varma siitäkään, mihin suuntaan kehitys on 15 vuodessa kulkenut. Ydinsisältö ei silti taida olla niin vanhentunut kuin toivoisi.

Maailmassa on osattu kirjoittaa 5000 vuotta. Helsingin Sanomia on julkaistu 120 vuotta. Kaikki lehtitekstit ovat varsin tuoretta tavaraa.

Eilisen lehden sanotaan kuitenkin kelpaavan vain kalan kääreeksi. Sitä ennen me tekstiopettajat riennämme leikkaamaan lehdistä helmet talteen. Alkuperäinen Naisten tuhoamisesta on Fiskarsin oranssien ajalta; nyttemmin saksitaan bittejä hiirellä ja näppäimistöllä.

Ammattiopiskelijoiden pulpetilla Korhosen kolumni toimii aina samoin. Kun olen jakanut mustavalkoiset kopiopaperit, luokkaan laskeutuu syvä hiljaisuus. Se kestää pidempään kuin hitaimmaltakaan kuluu lukemiseen. Joudun lopulta rikkomaan sen, kun alamme käydä tekstiä läpi, etsiä sen ydintä ja tutkia argumentteja.

Vaisu tunnelma on saanut miettimään, onko oikein kantaa 16-vuotiaan eteen näin tumma teksti. Olen kiemurrellut ulos eettisestä ongelmasta todistelemalla itselleni, että mustempaankin kohtaavat mediassa, ja tukeutumalla siihen, että tätä synkeää paperia tutkivat sentään tutun aikuisen johdolla.

Jonkin sortin loppunousua tavoitellen olen tunnin lopulla kääntänyt puhetta siihen, millaista on naisten elämä Suomessa, Pohjoismaissa, Euroopassa. Ei ole tarvinnut enempi vakuutella, että hyvin ovat meillä asiat maailman mittakaavassa. Missä määrin havahtuminen omaan onnekkuuteensa lohduttaa globaalin huolen sukupolvea, sitä en tiedä.

Aina muutama kysyy tunnin lopussa, kun keräilen papereita nippuun uusiokäyttöä varten, saako pitää tekstin itsellään. Saa pitää.

Viehtymys ja orastava kyllästyminen taistelevat Johanna Korhosen kolumnin kohtalosta, kun suunnittelen perustelukeinojen tunteja. Joko joutaisi tekstien hautuumaalle? Vaan eipä sitä huonompaankaan viitsisi vaihtaa niin kauan kun kopion kopion kopiosta tolkkua saa.