Kohteliaita ihmisiä

04.02.2024

Keväällä –14 työkaveri piti bileet ja määräsi teemaksi rikokset. Naamiaisasun valinta oli helppo: Kotoa löytyi maastohousut, kenttäpaita ja väljät varsikengät. Armeijan ylijäämäkaupasta hain ryhdikkään baretin. Enää tarvitsi tilata lontoolaisesta nettikaupasta pahvinen naamari, ja niin oli Vladimir Putin valmis astumaan juhliin. Hänen pienet vihreät miehensä olivat aiemmin kevättalvella miehittäneet Krimillä Simferopolin kansainvälisen lentokentän, useita sotilastukikohtia ja parlamentin rakennuksen. Näillä ansioilla Putin lunasti paikan juhlien rosvona Karhukoplan ja Kapteeni Koukun seurassa.

Putinin ansioita ei himmentänyt edes se, että Venäjällä näitä tunnuksettoman sodankäynnin joukkoja kutsuttiin kohteliaiksi ihmisiksi (ven. вежливые люди, vežlivyje ljudi, ukr. ввічливі люди, vvitšlyvi ljudy), koska nämä käyttäytyivät rauhallisesti eivätkä juuri häirinneet miehitysseutujen asukkaiden päivittäistä elämää. 

Ennen bileitämme Putin oli jo myöntänyt, että kyse oli Venäjän erikoisjoukoista. Hän oli ehtinyt järjestää myös laittoman kansanäänestyksen Krimin liittämisestä Venäjään. Apua hän oli saanut näiltä kohteliailta vihreiltä miehiltään.

Itä-Ukrainan tilannetta käsiteltiin Suomen mediassa uutisin ja reportaasein, mutta ei siitä vahvaa sukupolvikokemusta tullut. Jälkeenpäin on spekuloitu, olisivatko asiat menneet toisin, jos Venäjän tuon kevään toimet olisi lännessä otettu vakavammin.


Niin tai näin, 24.2.2022, Putin teki sen. Kotoutumiskoulutuksen monikulttuurisessa ryhmässäni opiskelivat Lavra ja Olga, joiden kotimaahan oli hyökätty. Siinä opiskelivat myös virolaiset Kersti ja Maksim, joita olin ajatellut onnitella Viron kansallislaululla maan itsenäisyyspäivän aamuna. Nepalilainen Nirmala kierteli iloisena tarjoilemassa syntymäpäivämakeisiaan. Vaikka luokkatila oli suuri ja katto korkealla, oli vaikea saada kaikki todellisuudet mahtumaan siihen. 

Mu isamaa sai odottaa vuoroaan vaisun opiskelupäivän loppuun. Virolaisille ei tarvinnut kertoa, mitä Ukrainassa oli tapahtunut ja mitä se saattaisi tarkoittaa. Virolla on kaksi itsenäisyyspäivää: varsinainen tasavallan perustamisjulistuksen päivä iseseisvuspäev helmikuun 24:ntenä vuonna 1918, ja pitkän miehityskauden päättänyt taasiseseisvuspäev 'uudelleenitsenäistymispäivä' 20.8.1991. Väki juhlii molempia. Helmikuun päivä on heille se varsinainen, sillä maa ei missään miehityksen vaiheessa katso luopuneensa itsenäisyydestä. 

Miten Ukrainan kävisi? 

Kotimaan asiat ahdistivat Olgaa ja Lavraa niin, että joskus opiskelupäivä jäi väliin. Useimmiten ei jäänyt, ja silloin luokassa kuultiin sukulaisten ja ystävien kuulumisia. Lavran serkku oli töissä kaupassa ja vietti nyt työkavereineen yötkin työpaikallaan. Siellä riitti ruokaa ja puhdasta vettä. 

Ukrainalaisten elämä muuttui myös Suomessa. Joku pestautui tulkiksi ja uppoutui autotalliin tekemään hyshys-töitä ympäripyöreiksi päiviksi. Toinen jäi työttömäksi, kun Allegro oli tuonut viimeisetkin halukkaat pois Pietarista ennen kuin pakotteet katkaisivat junayhteyden.

Koteihin tuli evakkoja. Olgan perheen kolmiossa tehtiin tilaa viisihenkiselle sukulaisperheelle. Tarvittiin auton turvaistuin kuopukselle. Viisivuotias oli paennut perheensä kanssa, matkustanut päiväkausia täydessä bussissa Romaniaan ja oli nyt lentämässä Suomeen. Helsinki–Vantaalla hän kipuaisi Olgan autoon turvaistuimeensa.

Olgan perheen kodista, Suomesta ja Euroopasta tuli Ukrainan pakolaisten turvaistuin. 

Kukaan ei kuitenkaan halua jäädä turvaistuimeen enää sitten, kun kulkuneuvo on pysähtynyt ja jalkojen alla on turvallista maata. Onneksi Suomi ymmärsi antaa tulijoille oikeuden tehdä työtä ensimmäisestä maahantulopäivästä alkaen. Tarvitsi enää löytää työpaikat, ja se on toinen tarina.


Sota Euroopassa järkytti ja yllätti. Se ei kuitenkaan osunut seesteiseen aikaan vaan koronapandemian karaisemaan todellisuuteen. Oliko kulkutauti parantanut kansojen kriisinkestävyyttä? Vai oliko se syönyt pääomat valmiiksi pakkasen puolelle?

Syksyllä –22 istuin tilaisuudessa, jonka puhujalistalla oli korona-ajan elinkeinoministeri. Aluksi tämä viihdytti yleisöä kuvaillen hallituksensa työskentelypuitteita: 

"Alku oli rauhallinen, mitä nyt kerran vaihtui pääministeri. Sitten tuli virus, josta tiedettiin vain, että se tappaa.
Kun tunnelin päässä viimein näkyi valoa, se olikin venäläinen panssarivaunu matkalla Ukrainaan."

Koulutuksen järjestäjät purkivat koronarajoituksiaan. Kurssilla tulimme esiin FFP-maskiemme takaa samalla viikolla kun presidentti Niinistö muotoili historiaan jäävät sanansa "Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät". Totuttelimme luokassa omiin ja toisten paljaisiin kasvoihin samalla kun yritimme ymmärtää, mitä oli tapahtumassa. 

Kotoutumiskoulutuksen päätehtävänä ja päiviemme fokuksessa pysyi opiskelu. Kun sota vain jatkui ja kotimaan kuulumiset ottivat voimille, oppitunneista tuli päivän odotetut hetket, jolloin saattoi saada hetken levon huolista. Suomen partitiivin päätteitä opiskellessa mieli täyttyi asioilla, joissa oli säännöt ja jotka olisivat huomenna samat kuin tänään. 

Opettajana omaksuin sodasta puhumiseen reaktiivisen roolin: luokkatilanteissa en avannut, mutta tarvittaessa kannattelin jo syntynyttä keskustelua. Kahdenkeskisissä kohtaamisissa tuen ja myötätunnon osoittaminen oli itsestään selvää.


Lähipäivien sääennusteen heijastaminen luokan etuseinälle on kielenopetuksen aamurutiini. Symbolien ja numeroiden äärellä opetellaan puhumaan säästä suomeksi. Samalla kerrataan viikonpäiviä ja lukusanoja tutkimalla lämpötiloja ja tuulenvoimakkuuksia. Mikä on tänään ylin lämpötila? Mikä tällä viikolla alin? Minä päivänä tällä seudulla on pilvistä? Kuinka monta millimetriä torstaina sataa räntää?

Eräänä aamuna syötin hakukenttään vuorotellen opiskelijoiden kotikaupunkeja. Sao Paulon trooppinen runsaus, Kinshasa Cityn lämpölukemat ja Teheranin kuuma kuivuus toivat luokkaan iloista kuhinaa, huudahduksia, varmaan myös muistoja. Olgan kotikaupungin säätä Ukrainassa ryhmä tutki vaisuna. Yöllä olisi pakkasta. Sota oli jatkunut viikkoja, kuvat pommien sortamista rakennuksista syöpyneet verkkokalvoille. 

Olin löytänyt Youtubesta slovenialaisen Gimnazija Kranj -sinfoniaorkesterin ja kuoron. He ovat omistaneet esittämänsä ukrainalaisen Moonlight Night -rakkauslaulun "rohkeille ukrainalaisille, jotka kärsivät Venäjän julmasta hyökkäyksestä". Kuutamoyötä on sodanaikaisessa ukrainalaisen musiikin nosteessa esitetty ainakin Pekka Erosen vapaana ja Olli Anttilan alkutekstille uskollisena suomennoksena. Anttilan versiossa nuorukainen kutsuu rakastaan luokseen lehtoon ja lupaa kantaa tämän majaansa. 

"Huolta ei, pilviä, lämmintä ilmaa on, pelätä kylmää ei saa./
Pidän sua sylissä, olemme lähekkäin, toisemme tunnemme vain – –."

Slovenialaisnuoret laulavat ukrainaksi. Kieltä taitamattomat saattavat lukea videon kömpelöstä konekäännöksestä: "Älä pelkää, että jäädyt, joutseneni". 

Kuuntelimme laulun, kun oli huhtikuun alku ja olimme juuri sääkartalta nähneet, että siellä, missä moni oli menettänyt suojansa, olisi yöllä pakkasta.


Tasan kuusi kuukautta Venäjän hyökkäyksen jälkeen Ukraina vietti kansallispäiväänsä. Kysäisin aamulla Lavralta ja Olgalta, voisivatko he kertoa meille maastaan. He pyysivät tunnin aikaa ja kertoivat sitten kuvin, sanoin ja sävelin Ukrainan luonnosta, musiikista, kansanpuvuista, auringonkukista ja tärkeistä ukrainalaisista ajattelijoista. Lavra kertoi ortodoksisesta uskonnosta ja näytti kuvia maansa suurimmasta luostarista. 

Sodasta he eivät puhuneet sanaakaan. Sen katku oli leijunut luokassa jo puoli vuotta, ja nyt oli itsenäisen Ukrainan päivä.

Esityksen lopuksi Lavra kysyi, saisiko hän rukoilla. Myöhemmin tajusin, että edellisen kerran olin kuullut rukoiltavan luokassa 1970-luvulla, omana kouluaikanani, ennen lounasta. Lavran pitkän ukrainankielisen rukouksen sisältöä ei tainnut moni ymmärtää. Luulen kuitenkin, että kulunut puoli vuotta oli tuonut mieleen tuohon hetkeen sopivia sanoja kullekin omalla kielellä.


Sota-asiassa on ollut kaksi tasoa. On ollut ristiriidaton ihmisten kohtaamisen ja tuen osoittamisen taso. On ollut myös toinen, ristiriitaisempi julkisen keskustelun taso. Alkuvaiheessa minullakin riitti mielenkiintoa median sanamuotoihin, ja pidin tärkeänä sitä, että Yle puhui Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan eikä Ukrainan sodasta. Tämän sortin oikeaoppisuus jäi sittemmin visaisempien kysymysten katveeseen.

Suomessa alkoi kuulua ääniä, joissa vastuu sodasta vieritettiin kaikille venäläisille, joiden sanottiin vähintäänkin hiljaisuudellaan tukevan Putinin sotaretkeä. Syytös tuntui kohtuuttomalta. Toimittaja Pekka Ervastikin kysyi huhtikuun -22 alun tviitissään: 

"Miten sinä vastaisit mielipidekyselijälle maassa, jossa tulitikkulaatikonkin kokoisen mielenosoituslapun nostaminen tuo paikalle puolikymmentä robocopia, jotka heittävät sut ronskisti maijan perälle?"

Minulla tuskin olisi Venäjän kaltaisessa maassa riittävästi siviilirohkeutta vastustaa sotaa julkisesti. Vielä pelokkaampi olisin ollut niinä vuosina, jolloin vastuullani oli kotona asuvia lapsia.

Venäjän kansan kollektiivinen vastuuttaminen turhautti myös toimittaja Lauri Kontroa Ylen kolumnissa 12.10.2022:

"Norsunluutorneista ja kotisohvien turvasta satelee hyviä neuvoja, mikä olisi oikea tapa uhrata itsensä."

Ajatus kollektiivisesta syyllisyydestä ei ole kuulunut länsimaiseen oikeusajatteluun. Emme me Suomessakaan ole vastuussa toisen rötöksistä. Toki on hyvä kysyä, keneltä johtaja mandaattinsa saa ja miten se voidaan ottaa pois. Suomessa on kuitenkin katsottu venäläisten tukea sodalle ja Kremlille länsimaisten rauhan ajan silmälasien takaa. Kremlille myönteisiä mielipideprosentteja on kauhisteltu, ikään kuin viralliset gallupit tai ylhäältä ohjatut vaalit kertoisivat siellä totuuden kansalaisten ajattelusta.  


Itänaapurin valtiotoimijasta on ollut niukasti hyvää sanottavaa viime vuosina, sodan alkamisen jälkeen ei sitäkään vähää. Niin selvää kuin minulle onkin tukea Ukrainaa, eivät senkään toimet ole pelkästään ilahduttaneet. 

Kesällä –22 Ukrainassa säädettiin laki, joka tuntui sotkevan keskenään venäläisen fasismin ja venäläisen kulttuurin. Laki jatkoi jo valmiiksi selvän valtakielen ukrainan vahvistamista ja pyrkii suojaamaan kansaa venäläiseltä propagandalta järein ja kulttuurisesti arveluttavin keinoin. Roviolle tuomittiin Venäjällä tai Valko-Venäjällä julkaistut kirjat klassikoita lukuun ottamatta, eikä julkisissa tiloissa tai mediassa lain mukaan saa soittaa venäläistä nykymusiikkia. Myös Ukrainassa julkaistut venäjänkieliset kirjat joutuivat tarkkaan syyniin.

Sotaa käyvät valtiot tuottavat, tulkitsevat ja pyrkivät ohjailemaan propagandaa. Olisiko liian idealistista toivoa, että Ukrainan hallitus keskittyisi suojaamaan kansaa hyökkääjän tuhotöiltä eikä vääränkieliseltä kulttuurilta tai väärästä suunnasta tulevilta ajatuksilta?

Meillä Suomessakin äänenpainot ovat kovenneet Venäjä-vastaisista venäläisvastaisiksi. Läntisestä Euroopasta tuli venäläisille henkisesti ahdas viimeistään silloin, kun hyökkäyssota alkoi. Jo oman kielen puhumista on kannattanut piilotella, ellei ole halunnut joutua katseiden ja huuteluiden kohteeksi tai keräillä oman postilaatikkonsa sisältöä pihatieltä.

Laineet löivät myös meille kotoutumiskoulutukseen. Kokoonnuimme syksyllä aloittamaan kurssia osin uudella kokoonpanolla. Esittäytyessään isolle ryhmällemme Katya mainitsi äidinkielekseen ukrainan. Ukrainalainen hän olikin, mutta venäjänkielinen, kuten moni muu maansa asukas. Ryhmässämme olivat myös venäjänkielisiä Venäjältä tulleita Venäjän kansalaisia, joista joku esiintyi valkovenäläisenä ja toinen kertoi olevansa Kazakstanista. 

Kansallisen identiteetin kokemus ei toki aina seuraa asuinmaan ja passin vaihtumista. Pidän liki varmana, että yhteiskunnan ilmapiirilläkin oli osuutensa. Venäläisiä oli alettu karsastaa nyt niin, että moni päätti valita pienimmän riesan tien ja kätkeä yhteytensä Venäjään aina kun pystyi.  


Venäjä-taustaisten kollektiiviseen syyllistämiseen en keksi asiallista perustetta. Kremliä sen sijaan ei ole tarvetta säästää. Samaan ajatukseen päätyy Mihail Šiškin teoksessaan Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (2023). Luin kirjan yhdeltä loikomalta, sillä janosin ymmärrystä sille mikä tuntui järjettömältä. 

Eipä meinaa jäädä kiveä kiven päälle, kun sveitsiläistynyt venäläinen käy läpi kauniin kotimaansa valtiohistoriaa ja nyky-Kremliä. Teos on tietysti subjektiivinen ja kiinnittyy omaan, Venäjään etäisyyttä ottaneeseen näkökulmaansa. Sotaa se taustoittaa kaukaa ja perusteellisesti.

Šiškin kirjoittaa kirjansa loppuun Venäjälle kaksi tulevaisuuskuvaa. Ensimmäinen on synkkä näkymä imperiumin kiroukseen tuomittuun, uudistumispelkoiseen valtioon. Siinä maassa aito demokraattinen kansalaisyhteiskunta on mission impossible, mahdoton tehtävä. Toisessa skenaariossaan Šiškin puhuu demokratiasta luonnonlakina. Hän korostaa ihmeiden mahdollisuuksia ja viimeisenä oljenkortenaan pistää toivonsa Venäjän rohkeaan nuorisoon. 

Valitettavasti valoisampi versio vaikuttaa korkeiden pessimismin laineiden jälkeen epäuskottavalta. Vaan mitä muuta ihminen voi kuin koota toivonsa rippeet ja tähyillä kohti parempaa? 


Venäjän hyökkäyssodan pitkät lonkerot ovat sodan alusta olleet läsnä jokaisessa työpäivässäni. On ollut arvokas luottamustehtävä opastaa Suomeen päätyneitä kotoutumisensa alkumatkalla.

Ukrainalaisille suomi on yleensä uusi kieli. Kirjaimet ovat länsimaiset, taivutussysteemi vaatii opiskelua, ja sanoista vain murto-osa muistuttaa oman kielen sanoja. Oppimista auttaa se, että tulijoilla on varsin hyvä koulusivistys omasta maastaan. Monet ovat korkeastikin koulutettuja. Tärkein avu kielen oppimisessa on heillekin työhön suostuminen.

Tammikuussa –23 sain opettaakseni täysin ukrainalaisen ryhmän. Jaoin oppikirjat. Kun selvisi, että kirjan saisi omakseen eikä sitä tarvitsisi palauttaa, kiitosten määrästä ei tahtonut tulla loppua. Opiskelijat selailivat värikkäitä sivuja, sivelivät kiiltävää kantta ja lopulta uskalsivat kirjoittaa nimensä kansilehdelle. Iltapäivällä, kun maahanmuuttajille tyypilliseen tapaan moni tuli luokseni kiittämään kuluneesta päivästä, he kiittivät vielä kerran kirjasta.

Useaan vastaanottokeskuksen huoneeseen taisi ilmaantua tuona iltapäivänä ensimmäinen kirja. Ukrainan kansa tuntee Sevtsenkonsa ja Gogolinsa, mutta kun ihminen pakenee kodistaan jalkapatikalla tai vaikka autollakin, kirjat ovat painavaa ylellisyyttä, joka joudutaan hyvästelemään hyllyynsä.

Painettu oppikirja on kätevä käyttöliittymä, jonka äärellä opiskelija ei häiritse asuinkumppaneitaan ahtaissa huoneissa ja johon voi omalla tavalla tallentaa oppimisensa jälkiä. Kirjasta ei lopu akku, eikä siinä ole verkkoyhteysongelmia. Kirja sulkeutuu nopeasti ja aukeaa vaivatta, ja näiden tapahtumien välillä se säilyy entisellään viimeistä pilkkua myöten. Vaikka maailma ympärillä kieppuu ja huojuu, kirja on ja pysyy.  

Sydämestäni olen toivottanut pakolaiset tervetulleiksi väljään ja vauraaseen maahamme. Toivon, että Suomi tarjoaisi heille turvan lisäksi ripeän pääsyn töihin, opintoihin, omaan kotiin ja osallisuuteen. 

Arjessa ukrainalaisten asiat ovat menneet ihon alle monta kertaa. Joskus asia on ollut hunaja-annospussukan kokoinen, usein epämääräinen ja hahmoton.

Pyynnöstä kerron Lavralle ja Marynalle, että puuroon ei saa ruokalassa laittaa hunajaa, koska Suomessa hunaja kuuluu vain teehen. Anetan puhelin soi kesken oppitunnin, ja hän palaa käytävästä luokkaan itkuisena. Ludmila pyytää lupaa poissaoloon, sillä hänen sairas, vanha äitinsä suostuu vihdoin lähtemään Harkovasta Suomeen. Vitalyn sokea isä on joutunut Suomeen tultuaan kauas pojan perheestä, eikä Vitalyllä ole rahaa käydä katsomassa yksinäistä ja kielitaidotonta vanhusta. Danilo on tunneilla poissaoleva ja tuskainen, kunnes ei enää tule ollenkaan vaan palaa kotimaahansa, ja me tiedämme miksi.  


Havahduin miettimään omaa kriisinkestävyyttäni, kun olin kesken kaiken kävellyt pois kotikirkkoni rauhallisesta konsertista. Sitä ennen sivuovesta oli astellut sisään lippalakkimies. Hän oli kävellyt salin poikki, istahtanut edessäni olevalle penkille ja nostanut sille myös rinkkansa. Oli sitten asetellut toisetkin silmälasit lakkinsa lipalle ja hypistellyt pientä laitetta, joka ei vaikuttanut puhelimelta. Sitten hän oli noussut ja kävellyt ulos sivuovesta. Rinkka oli jäänyt eteeni penkille. Silmäni olin saanut siitä irti, ajatuksia en. Olin kerännyt tavarani, napittanut takkini, noussut ja kävellyt autoon. 

Nyt ajoin kotiin ja mietin, mitä oli tapahtunut. Edellisenä päivänä oli muisteltu Myyrmannin kymmenen vuoden takaista pommi-iskua. Muutamaa päivää aiemmin Krimin niemimaan ja manner-Venäjän välisellä Kertšinsalmen sillalla oli tapahtunut voimakas räjähdys ja osa sillasta romahtanut. – Ajatuksiaan voi jotenkin yrittää hallita, kunnes ei enää voi.

Säikähdin rinkkaa, vaikka tiedän eläväni maailman turvallisimmassa kolkassa. Enkä vain tiedä, vaan kuulen siitä usein opiskelijoiltani. 

Minun sota on kestänyt pian kymmenen vuotta. Lähdin lapsen kanssa Kiovaan, kun Venäjä tuli Luhanskiin. Kiovasta lähdimme Unkariin, kun Venäjä tuli Kiovaan. Budapestissä ajattelin, että sota on vielä liian lähellä, meidän täytyy päästä kauemmas, ja sitten tulimme Suomeen. Täällä minä en pelkää. Se on ensimmäinen kerta koko aikana, että minä en pelkää.

Politiikkapuhe ei sovi monikulttuurisille kielenoppimisen tunneille, eikä kotoutujien kielitaito siihen riittäisikään. Yhteiskunnasta toki puhumme, ja Ylen selkouutisten TV-lähetyksillä tuetaan sekä kotoutumista että kielen oppimista. 

Sotauutisten viemistä luokkaan olen vältellyt. Halukkailla sodan seuraajilla ei ole pulaa autenttisesta videomateriaalista. Pakolaisella on syynsä ja vaiheensa seurata tai olla seuraamatta uutisointia. Koskaan ei tiedä, kenen kotipaikalta kuvalähetys tulee ja mitä siinä on.

Nato-prosessin uutisointia en sensuroinut. Kun huhtikuussa –23 Suomen lippu nousi Naton päämajan edustalla Viron ja Ranskan lippujen väliin, luokassa kuultiin pitkät aplodit.


Sodan vuosipäivänä osallistuimme opiskelijoiden kanssa kirkon rauhanhetkeen. Pastori toisteli: "Rauha tulee!" Suomessa ei ole kieliopillista futuuria, vaan samainen preesensmuoto kertoo joskus nykyhetkestä, toisinaan tulevaisuudesta. Rauha tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ei ole ikuista rauhaa eikä ikuista sotaa, meille toistellaan.

Sodan vuosipäivän tunnelma muistutti pitkäperjantaita, vaikka oli vasta helmikuu. Pääsiäisen riemuun tuntui olevan liian pitkä matka

Alona tuli halaamaan. Kirkonkellojen soinnin pysäyttämä aika, kirkkosalillinen myötäelämistä ja tuttujen laulujen kuuleminen olivat nostaneet tunteet pintaan.

"Kun ei meillä ole enää mitään. Kaikki jäi sinne."

Alonan perhekunta pakeni Mariupolista, kun olot kävivät mahdottomiksi. Tallinnan satamassa he näkivät suuren laivan. Kuultiin, että laivaan sai mennä ilmaiseksi ja siellä tarjottaisiin ruokaa. Laiva toi heidät tuntemattomaan Suomeen. 

Vähiin tavaroihin oli pinottu insinöörin- ja maisterinpaperit. Suomessa niiden kylkeen tarvittaisiin vielä maan kieli. Aikuiset alkoivat opiskella, että minä olen, sinä olet, hän on

Osa pakolaisista kotoutuu ja löytää paikkansa nopeasti, toisten tielle osuu syviä kuoppia ja jyrkkiä mutkia. Perustukset ovat järkkyneet. Väistyneekö pelko koskaan vai muuttaako vain muotoaan? On uudet aiheet ja uudet huolet. 

Jos opettajana mitenkään voin hetkeksi hälventää pelkoa, yritän. 

Laulut tuovat eloa, tunnetta ja tehoa oppimiseen. Suomenkielisten laulujen levyraadeissamme kärkisijoille nousevat yleensä melodiset, harmoniset rakkauslaulut. Ukrainalaisilta suurimman suosion saa musiikkivideo, jossa poliisiasuinen tenori Petrus Schroderus kävelee Oulun kaduilla ja laulaa, että rakastaa elämää, joka muistojen hetkiä kantaa. Laulu on slaavilaista alkuperää ja tuttu jo lapsuudesta. 

Keskivaiheilla laulun sävy tummenee: "Rakastan elämää,/ joka kyynelten helminä hohtaa./ Rakastan elämää,/ joka myrskyihin tietäni johtaa." 

Myrskyjen mittakaavaa näiden ihmisten elämässä on koeteltu, eikä tyvenestä voi vieläkään puhua. 


Uudessa maassa ihmisellä on kaksi tehtävää: sopeutua outoon ja säilyttää tuttu. Tuttujen juhlapäivien vietto rakentaa siltaa vanhasta uuteen ja luo jatkuvuuden tuntua. 

Maaliskuun kahdeksannen päivän aamuna luokkaan oli laadittu harras slaavilainen herkkuhetki, vaikka opettajana olin tuskin noteerannut naistenpäivää. Eteeni kannettiin suuria kakkupaloja ja pikkuleipiä. Mukiin oli kaadettu appelsiinimehua. Joku oli ostanut kukan. Kuulin, että Ukrainassa naistenpäivä toimittaa samalla äitienpäivän virkaa. 

Tunnelma oli kevyt, kunnes ajattelemattomuuteni ja kieleni liukkaus sylkäisivät ilmoille kollektiivisen muistelutehtävän: "Missä olit vuosi sitten naistenpäivänä?" Tiedäthän tuon, Missä vietit viime joulun? tai Missä olit, kun Suomi voitti lätkän MM-kultaa? Tuo kysymystyyppi nostattaa usein vilkkaan ja riemukkaan muistelun, jossa puheenvuoroista täytyy kilpailla ja jossa muistot synnyttävät uusia. 

Tällä kertaa asiassa oli se pieni yksityiskohta, että olin pyytänyt heitä muistelemaan päivää, joka valkeni pari viikkoa Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Vastaukset jäivät vaisuiksi. Liike hidastui, katse etsiytyi pöydänpintaan tai lattiaan. "Kotona."; "Budapestissä."; "Kellarissa."; "Eteisessä, kun ei muualla enää voinut olla." 

Kahta ei saa takaisin, sanottua sanaa ja ammuttua nuolta. Mutustelimme Dmytron vaimon leipomaa hunajakakkua. Kukaan ei kysynyt, missä opettaja oli ollut. Kohteliaita ihmisiä.


Lähtiessä heiltä jäi Ukrainaan koteja ja kaalipeltoja, pitkiä uimarantoja ja korkeita mustikkamättäitä. Jäi turvallisia työpaikkoja ja kannattavaksi sinniteltyjä perheyrityksiä. Jäi kuhmuisia lava-autoja, tavallisia perheautoja, kiiltäviä citymaastureita. Polkupyöriä, kolmipyöriä, apupyöriä. 

Kun Petruso kertasi suomen kielen missä-muotoa ja kirjan tehtävä kysyi "Missä sinun auto on?", mies sanoi ensin, ettei hän tiedä. Kohautti sitten olkapäitään ja tuhahti, että Ukrainassa, varmaan. Hän on Hersonista, ja Kahovkan pato oli juuri räjäytetty, kotipuolen terveiset kuultu ja tulvavideot nähty. Ehkä auton päällä oli kolme metriä vettä. Entä kotiin jääneet mehiläiset, mitä niille kuului? Pesiä oli ollut parikymmentä.

Petruso ja Yosup opiskelivat tehtaan neuvotteluhuoneessa. He olivat saaneet työpaikat, ja työnantaja halusi kotiuttaa heitä työyhteisöön tarjoamalla lisää kielenopetusta. Jos he olisivat voineet valita, Petruso viljelisi yhä vihanneksia ja myisi niitä Hersonin seudun toreilla, Yosup tekisi rakennusvalvontaa insinööritoimistossaan Mariupolissa. Ne vaihtoehdot on viety.

Opettajan kuullen ei valiteta onnettomuutta vaan kiitetään työnantajaa. Työhön päässeet ymmärtävät olevansa onnekkaita maahanmuuttajien joukossa. Suomi on parhaalla mahdollisella tavalla kertonut heille, että he eivät ole vain tervetulleita vaan heitä tarvitaan.


Krimin valtauksen ja viimeistään Ukrainaan kajoamisen jälkeen Vladimir Putin on roolitettu maailman bileissä rikolliseksi. Se on ollut melko yksinäinen rooli, koska sääntöihin kuuluu, että roikaleiden kanssa ei pelehditä. Pöytäkutsuja ei ole enää entiseen tapaan tullut.

Paremman maailman bileissä naamioiden takaa on paljastunut ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa. Sopimusta ei ole kirjoitettu paperille vaan mieliin ja sydämiin. Visionääri on tehnyt puheensa kansojen kokemuksista, huolista ja toiveista. Puhe rakentaa yhteyttä ja luo maailmaa, jossa heikomman oikeus on vahvemman velvollisuus.

Sitä ennen toivo on noukittava hippusista. Puheet luovat suuntaa ja tahtoa, mutta suuretkin sanat vaikuttavat vain alttiiksi antautuneisiin mieliin ja haihtuvat pois. Teot jäävät elämään. Ukrainan pakolaisten asiassa puristan lämpimimmin niitä käsiä, jotka tarttuvat sukkapuikkoihin, lompakkoonsa, autonsa rattiin, peräkärrynsä vetoaisaan, keräyspisteen ovenkahvaan tai sotaa paenneen käteen. 

Vakaa Suomi on ollut ukrainalaisille tukeva turvaistuin. On löytynyt laajasti arkipäivän lähimmäisyyttä. "Ystävällisiä, tosi ystävällisiä", moni kehuu suomalaisia. On ollut vastaanottavaisia sanoja ja tekoja. On oltu kohteliaita ihmisiä.  

 

Kuvat ovat peräisin vapaasta kuvapankista osoitteesta https://pixabay.com/fi/

Teksti on kokemuksellinen ja kertoo asioista niin kuin olen ne tuntenut ja ymmärtänyt. Ihmisten etunimet on muutettu, ja yksilönsuojan takia kerronnassa on joitakin kirjallisia vapauksia.